Fanitan Filosofian Akatemiaa. Tällä viikolla, maaliskuussa 2019, saimme taas lukea loistavan blogi-tekstin (linkki). Blogi käsittelee itseohjautuvuutta. Aina kun luen Filosofian Akatemian kirjoituksen, niin mietin, olenko samaa vai eri mieltä kirjoituksen kanssa ja mitä voin oppia heidän ajatuksista.

Tämän viikon kirjoitus vahvisti taas omia ajatuksiani siitä, että itseohjautuvien työelämän tiimien & yksilöiden johtaminen muistuttaa miltei kaikilta osian ihmislähtöistä joukkueurheilun valmentamista. Ja että itseohjautuvuus työelämässä on hyvin samankaltaista kuin joukkueurheilijan itseohjautuvuus pelikentällä, ainakin minun mielestä. Olen tätä työelämän ja joukkueurheilun samankaltaisuutta useasti käsitellyt. Kirjoitin alla olevan tekstin vuonna 2017 ja tämän kirjoituksen otsikkokin on tuolta samalta ajalta.

——–

Filosofian Akatemian Frank Martela ja Karoliina Jarenko kirjoittivat 15.5.2017 heidän nettisivuille blogi-kirjoituksen aiheesta: ”Itseohjautuvuus – mistä siinä pohjimmiltaan on kysymys” (linkki) Kirjoitus pohjustaa toukokuussa 2017 ilmestyvää kirjaa jonka he ovat toimittaneet. Julkaistavan kirjan nimi on: Itseohjautuvuus – miten organisoitua tulevaisuudessa?

“Itseohjautuvuus ei ole anarkiaa tai kaaosta, vaan perinteisestä weberiläisestä byrokratiasta poikkeava organisoitumisen tapa”

Näin lukee blogissa ja lähtökohtaisesti uskon siihen. Blogissa tätä tarkennetaan lisää: ”Byrokratiassa ’alaisia’ komennettiin ja kontrolloitiin, itseohjautuvuudessa luotetaan ihmiseen ja hänen haluunsa tehdä asiat hyvin. Siksi ylenpalttista kontrollointia ei tarvita, vaan lähtökohtana on työntekijöiden vahva autonomisuus ja vapaus tehdä isojakin päätöksiä lupia kyselemättä”.

Edellä mainittua tekstiä on helppo kompata. Joukkueurheilusta hankkimani kokemus kuitenkin pakottaa minut peilaamaan tätä ajatusta siihen kokemukseen mikä minulle on kertynyt. Pohdin tässä kirjoituksessa sitä, miten Filosofian Akatemian blogikirjoituksessa esittelemä itseohjautuvuusajattelu toimii joukkueurheilussa ja onko joukkueurheilussa sijaa byrokraattiseen komentamiseen ja kontrollointiin.

Aloitetaan tämän aiheen käsittely käymällä läpi blogikirjoituksessa mainitut kolme itseohjautuvuuden periaatetta ja miten ne näkyvät joukkueurheilussa.

1. ”Organisaatio koostuu oma-aloitteisista toimijoista, joilla on halu ja osaaminen toimia organisaation parhaaksi”

Miten tämä näkyy joukkueurheilussa? Tämä sopii täydellisesti joukkueurheiluun. Pelikentällä pitää olla oma-aloitteinen. Kukaan ei voi toimia siellä pelaajan puolesta. Kentällä olevalla pelaajalla (toimijalla) pitää olla halua. Jos halua ei ole niin vastustaja vie sinua pelitilanteissa kuin märkää rättiä (sanonta vain… ;-)) ja joukkueenne häviää. Ja osaaminen on tietysti edellytystekijä koko joukkueurheilutapahtumaan eli esim. peliin osallistumiselle. Karrikoiden voi sanoa että ”jos et osaa, ei kannata osallistua”.

2. ”Fiksuin toiminta emergoituu vastuullisen henkilöstön keskinäisen vuorovaikutuksen kautta”

Miten tämä näkyy joukkueurheilussa? Näin se joukkueurheilussa menee eli pelaajat oppiva toisiltaan ja parhaat käytännöt leviävät… Yhdessä joukkueurheilutapahtumassa (peli) tulee satoja valintatilanteita. Valmentaja antaa kentän laidalta ohjeita siitä, miten kannattaa hänen näkemyksen mukaan toimia, mutta pelaajat ne kentällä sen fiksuimman toiminnan keksii. Ja kun joukkueen yhteishenki on kohdillaan, niin neuvoja ja vinkkejä tulee muilta pelaajilta. Fiksuin toiminta välittyy pelaajalta toiselle ja uusia yhteisiä toimintamalleja syntyy, vuorovaikutuksessa totta kai.

3. ”Päätöksentekovalta on hajautettu ja ihmisillä on vahva tekemisen autonomia”

Miten tämä näkyy joukkueurheilussa? Joukkueessa ei ole yhtä ainoaa päällikköä joka päättäisi aina muiden puolesta mitä tehdään. Esim. valmentaja ei voi tehdä yksittäisiä päätöksiä pelaajan puolesta. Kentällä tilanteet vaihtuvat nopeasti. Päätöksenteko vastuu siitä, miten jossain tilanteessa toimitaan, on yksittäisellä pelaajalla.

Joukkueurheilussa siis itseohjautuvuuden periaatteet toimivat. On itse asiassa toiminut siitä lähtien kun John Naishmith keksi lajin säännöt vuonna 1891. Pelaajat kentällä ovat kentällä ja tekevät työn, valmentaja seuraa peliä kentän laidalta. Joku valmentaja voi tosin kuvitella että hän voi ohjata pelaajien sadat valinnat mielensä mukaisesti pelikentän laidalta, mutta nämä valmentajat ovat onneksi vähemmistössä. Toki heitäkin on.

”Weberiläinen byrokratia” ja joukkueurheilu

Joukkueurheilu ei kuitenkaan ole pelkkää itseohjautuvuutta.  Miten sitten blogikirjoituksessa mainittu ”weberiläinen byrokratia” näkyy urheilussa? (”itseohjautuvuus on perinteisestä weberiläisestä byrokratiasta poikkeava organisoitumisen tapa”).

Kirjoituksessa mainitaan, että ”weberiläinen byrokratia perustuu kolmelle periaatteelle:

1. Työ organisoidaan ylhäältä annettujen roolien ympärille, joita kontrolloidaan tarkoin säännöin.
2. Johto pystyy asiantuntemuksensa ansiosta tekemään fiksuimmat päätökset.
3. Johdon tahto viedään käytäntöön hierarkisten komentoketjujen kautta. Jokaisella on esimiehensä, jolla on valta käskeä ja vastuu kontrolloida hänen suoritustaan.”

Olen sitä mieltä, että menestystä tavoittelevassa joukkueurheilujoukkueessa itseohjautuvuus (ja sen kehittäminen ja johtaminen) ei ole weberiläisestä byrokratiasta poikkeava organisoitumisen tapa vaan sen kumppani.

Toimikoon jalkapalloilija Lionel Messi (linkki) tämän asian perustelussa esimerkkinä.

• Työ organisoidaan ylhäältä annettujen roolien ympärille, joita kontrolloidaan tarkoin säännöin: Lionel Messillä on FC Barcelonassa ja Argentiinan maajoukkueessa “rooli”, joskin ehkä vapaamuotoisempi kuin muilla, mutta rooli kuitenkin. Oman roolin tiedostaminen ja siinä toimiminen on joukkueurheilussa onnistumisen lähtökohta. Joukkueen pelaamista säätelevät tietyt säännöt eli siten peli ja pelaaminen ei ole täysin autonomista oman itsensä toteuttamista. Autonomisestikin toimiva pelaaja pelaa joukkueen sääntöjen tai pelitavan mukaisesti.
• Johto pystyy asiantuntemuksensa ansiosta tekemään fiksuimmat päätökset: Joukkueen valmentaja (johto) tekee joukkueen taktiikkaa koskevat päätökset. Näitä taktisia päätöksiä itseohjautuvat ja autonomiset pelaajat sitten toteuttavat kentällä.
• Tässä asiassa valmentajien valta on kiistaton, riippumatta siitä käyttääkö hän sitä vai ei. Tätä valta-asemaa ei myöskään kiistetä.
• Johdon tahto viedään käytäntöön hierarkisten komentoketjujen kautta. Jokaisella on esimiehensä, jolla on valta käskeä ja vastuu kontrolloida hänen suoritustaan: Lionel Messiä kuunnellaan ja hän kuuntelee, niin valmentajaa kuin myös joukkueen muita pelaajia. Joukkueurheilussa on aina “virallinen” hierarkia ja “epävirallinen” hierarkia.

• Lionel Messi on siis mahdollisesti usean komentoketjun jäsen ja se on joukkueen menestymisen kannalta edellytystekijä. Ilman näitä komentoketjuja joukkueen pelaaminen olisi kaaosta.

Huippu-urheilussa weberiläinen byrokratia on siis itseohjautuvuuden periaatteiden jämäkkä kumppani. Joukkueurheilun harrastetoiminnassa ”byrokratiaa” ei tarvita. Siellä pärjää täysin itseohjautuvasti kun yhteinen suunta, yhteiset tavoitteet ja tiimiläisten roolit eivät ole toiminnan keskiössä.

T. Mikko 040-7708490